Aloin tekemään kollaasia taidenäyttelyiden kutsukorteista. Saksimaan jonkun hyvän kohdan siitä kortista ja liimaamaan isolle pohjalle. Olen tehnyt monenlaisia kollaaseja ja kollaasimaisia veistoksia erilaisista roskista; sirpaleista, korkeista, tupakantumpeista, puhelinluetteloista, pölykapseleista ja kertakäyttöruokailuvälineistä. Kotoa ja kadulta alkaa aina jäämään jotain haaviin ja elämämme tuottaa koko ajan yhä upeampia roskia. Yhä ihmeellisempiä pakkausmateriaaleja, itse tuotteen sykähdyttäviä pikku kylkiäisiä, mitkä tekevät hankintahetkestä vieläkin mahtavamman. Toisaalta monet materiaalit järkeistyvät ja kaikkea voi yhä helpommin kierrättää, muutenkin kuin taiteeksi tekemällä. Toisaalta vaikka viihde-elektroniikan kehitys on niin päätä huimaavaa, että laitteet vanhenevat yhä nopeammin uusien sukupolvien tehdessä ne kehnoiksi ja yhteensopimattomiksi. Roskiksi.

Kutsukortti, kutsari, on ihan omanlaisensa roska. Se on perinteinen ja informatiivinen roska. Helposti kierrätettäväkin; joskus on johonkin paksuun valokuvapaperiin lotrattu kunnolla kemikaaleja tai Galleria Forsblom on melkein kuin kiveen hakannut tai ainakin melkoiselle pahvilaatalle painattanut tietoa tulevasta näyttelystään. Yleensä kuitenkin luotetaan sellaiseen toiselta puolelta kiiltävään ja toiselta puoleata mattaan kartongin kappaleeseen. Ei sen ihan pelkkä kuponki sovi olla, sillä kuten taideteoksen hintakin, niin samoin kutsarikin antaa epäasiallista osviittaa itse työn arvosta.

Kutsarin problematiikka roskana ei kilpistykään niihin samoihin oleellisiin hiilijalanjälkikysymyksiin, kuin monen muun tilpehöörin kohdalla. Että tarvitaanko tätä ollenkaan? Pitääkö tämä heittää sekajätteeseen? Kutsari on osa taideinstituutiota, osa sitä kulttuuria.

Muistan kun postitin kutsujani muinoin nuoressa Galleria Huudossa ja ajattelin, että tää on ihan sairasta. Eikö tämä ole omakustannehintainen galleria nuorille taiteilijoille? Silti pitää pistää aikaa ja rahaa, että postitetaan näitä läpysköjä satoja kappaleita ja mukaan pressiteksti och samma på svenska, joillekin tyypeille, jotka saa niin hitosti kutsareita, että puolet lentää heti roskiin. Mutta kyllä se toimi; Huuto vakiintui ihan oikeaksi galleriaksi eikä jäänyt projektiksi, joka hiipuu pioneerien jaksamisen mukana.

No mikä siinä sitten risoo siinä kutsarissa? No se on se ristiriita sen ainutkertaisen taideteoksen ja siitä monistettavan kertakäyttölappusen välillä. Itse taiteilijana tiedän, että syntyy tosi paljon huonoakin taidetta, minkä äärellä ei tule mieleen vetistellä sen ainutlaatuisuudesta, mutta ne työt harvemmin päätyvätkään kutsariin. Asiana taideteos edustaa jotain kulutushyödykkeistä poikkeavaa. Sen kautta erityisesti koetaan elämä ja maailma ja se pysyy pystyssä siinä arkisessa materiaalivirrassa, joka valuu vasemmalta oikealle päivästä toiseen.

Onhan tämä tietenkin kohtuutonta vastakkainasettelua, mutta kun elää tässä umpeen lisääntyvässä ja puhtaaksi kaluttavassa maailmassa, niin asetelmasta tulee symbolinen ja tunteellinen. Taas tulee postiluukusta kutsareita. Pari kuvaa on että yh-hyh..., jokin näyttää vähän epäilyttävältä, että sehän on tehnyt ihan hyviä juttuja, mutta että nyt tuommoista.... Jostain syttyy, että ai tolta tulee ja tuonne! Pitää mennä katsomaan. Joskus kutsarista tulee muistoesine hyvästä näyttelystä. Koteloitunut linkki, jonka avulla pääsee osaksi silloista elämystä. Nämä linkit toimivatkin, kun ne syntyvät itsestään, eikä niitä ole liikaa. Toisaalta tällaisena muistoesineenä toimii yhtä hyvin lippupalvelun printtaama rypistynyt turkoosi pääsylipun riekale magneetin alla jääkaapin ovessa. Ei sen tarvitse olla taideteoksen kuva. Joskus on päättänyt jo etukäteen, että tämän kutsarin säästän, se näyttää niin hyvältä. Itse teos onkin sitten niin paljon hienompi tai huonompi, että kutsari muuttuu vastenmieliseksi. Maalausten representoiminen on muutenkin niin hankalaa, että edes niistä ällöttävän näköisistä kutsareista ei pysty oikeasti sanomaan minkälaisia ne maalaukset ovat. Seinällä kohdattu maalaus kun voi aina olla hyväkin maalaus, vaikka kutsarista näkisi, että asenne on luotaantyöntävä, ote maneerinen, kuva-aihe kliseinen tai värimössö epäkiinnostava.

Vielä kaksi ajatusta kutsareista. Siitä itse Kutsarikollaasini tekemisestä toiste toisessa vuodatuksessa. Kun oli vielä vähemmän lapsia ja enemmän aikaa notkua baareissa ja klubeilla, niin siellä oli ikkunalaudoilla, tiskeillä ja pöydän nurkissa flaijeri-pinkkoja. Vai kirjoitetaanko se "flyeri" - niitä pieniä graafisen suunnittelun kukkasia, missä mainostetaan tulevia keikkoja ja klubeja. Flaijeritkin ovat joskus tosi hienoja ja samanlainen säälintunne materiaa kohtaan heräsi, kun näki niitä liiskaantuvan ihmisten tuoppien alle ja kengänpohjiin. Erotuksena kutsareihin kuitenkin se, että nyt tilaisuudet ja paikat liittyivät musiikkiin, tanssiin ja juopotteluun. Siis juhlimiseen ja karnevaaliin. Tällöin tuhlaus annetaan anteeksi, sillä se on osa juhlaa. Vaikka klubiympäristöissä tämä poikkeustila tietenkin arkipäiväistyy, samoin kuin taideihmiselle taideteoksen ainutkertaisuus.

Hyvä kutsari väistää vastakkainasettelun teoksen ja lappusen välillä, kun se tehdään omaksi olennokseen. Ei jotain valjua kuvaa siitä näyttelyn parhaasta työstä, vaan jotain muuta kuvamaailmaa, joka kutsuu näyttelyyn. Mielellään jotain uskottavaa, mikä tarkoittaa sitä, että kutsarin katsoja uskoo siihen, että näyttelystä löytyy jotain vastaavaa. Ja näyttelyyn liittyvää, ettei näyttelyssä käynti jätä huijauksen tuntua. Jos kutsarin suunnittelija, usein taiteilija itse, ei kuitenkaan tunne vetoa muuhun kuvan tekemiseen kuin niihin teoksiinsa - ei ole kutsumusta photoshopilla hullutteluun - niin hyväksi havaittu konsti on laittaa korttiin kuva jostain maalauksen, veistoksen tai materiaalin yksityiskohdasta.

Kalle,

Merihaka, huhtikuun alku 

kuvassa Kollaasikalle
(osa Pauliina ja Kalle Turakka Purhosen Perhepotretti-installaatiota)