Vaikka olen jo kohta kuusi vuotta kirjoittanut tätä  blogia Taidettako? nimen alla, en silti kovin hanakasti halua olla rajaamassa taidetta muusta elämästä. Tiedän milloin joku asia on minulle taidetta, hyvää tai huonoa, ja se saa riittää. Muut määritelkööt asian omalla kohdallaan kuinka tahtovat.

Taiteen rajapinta on kiinnostavan häilyvä ja sillä on tärkeä merkityksensä taiteen kehitykselle ja siitä käytävälle keskustelulle. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa Kain Tapperin Surumarssi -puuveistoksen, joka kuuskytluvulla aiheutti kiivasta vääntöä aiheesta "onko kanto taidetta?"

Juhliin liittyvää protokollaa rinnastan lähes performanssiin. Juhlavieraiden on pukeuduttava valitun koodin mukaisesti ja erityisesti miesten vaatetus onkin tärkeän yhteneväisen tylsää. Kravatti on täysin käsittämätön kapistus, ainakin kun se on tilaisuudessa pakollisena ihan jokaikisen ukon kaulassa. Onneksi naiset saavat sentään ilotella hiukan vapaammin.

Viikko sitten haihatuskuraattorit saivat kunnian olla vieraina sanomalehti Keskisuomalaisen 140 vuotis-juhlassa. Kyllä, miespuolisella kuraattorilla oli kiltisti kravatti kaulassa. Juhlapuhujan, tasavallan presidentin saapumisen tilaisuuteen koin lähes performanssitaiteena.

Kaksituhatta kutsuvierasta olivat jo pitkään istuneet paikoillaan odottaen, musiikki soi taustalla ja puheenhälinä oli jo noussut korkealle kun viimein kuului kaiuttimista että "Arvoisa yleisö, tasavallan presidentti saapuu".

Kansa nousi seisomaan, koko messuhalli hiljeni sivaltaen ihan hipihiljaiseksi. Pienen henkeäpidätetyn hetken päästä presidentti käveli punaista mattoa pitkin valikoidun ihmisryhmän ympäröimänä; edessä ja takana räpsytteli pari kameramiestä, joku kantoi kahta laukkua ja muutama käveli mukana muuten vaan tärkeänä henkilönä, turvana tahi vastaanottajana. Messuhallin kahdestatuhannesta tuijottajasta huolimatta pystyin lähes kuulemaan presidentin sukkahousujen kahinan.

Presidentti lie jo tottunut, mutta minua kyllä ahdistaisi ja kompastuisin omiin jalkoihini. Tapahtumassa koin kuitenkin lähes taiteen kaltaisen olon, ehkä se olikin tosiperformanssi nimeltään Protokolla.

Kaikkinensa Keskisuomalaisen juhla oli onnistunut tilaisuus, ruoka oli hyvää, tuttuja tavattiin ja ohjelma viihdytti, sekin joka viihteelliseksi oli tarkoitettukin.

Elämyksellisestä juhlasta Keskisuomalaista kiittäen

Merja

kuvassa Merja Metsäsen Tasa-arvovaltapari Haihatuksen kesäyttelyssä 2003